"Tic-liike eli hermovärve tarkoittaa nykimisoiretta tai lihasnyintää, joka esiintyy tahdosta riippumatta jatkuvasti toistuvina lyhyinä liikesarjoina etenkin kasvojen, kaulan ja hartioiden lihaksissa."

"Nykimishäiriö voi ilmetä myös äänioireina kuten niiskutuksena, rohinana, yskimisenä, viheltelynä, ääntelynä joka muistuttaa koiran haukkumista tai sylkemisenä." 

"Monimuotoiset nykimiset ovat useiden lihasryhmien laajoja, perättäisiä liikkeitä, esimerkiksi hyppely ja tanssimaiset liikkeet."

En minä niitä ennen minään pitänyt. Yksin leikkivä lapsi pitää omia toimintojaan aivan normaalina, ja jokainen teiniksi kasvava poika harrastaa nyt muutenkin kaikkea poikkeavaa kun muut eivät näe. Tietoisuus omista erityispiirteistä kasvaa samankaltaisuuden tarpeen kasvaessa. Tietoisuus on ahdistumista. Teini tiedostaa olevansa liian pitkä, painava, kasvot ovat väärät. Teini on tavattoman herkkä kaikelle poikkeavalle. Muut ovat herkkiä muiden poikkeamille, minkä ikävin piirre eristäminen tai eristäytyminen. 

Yleensä ne alkavat juuri noilla tienoilla. Tai saattoi niitä olla pienestä lapsesta saakka, kuten sanoin, niihin ei välttämättä itse kiinnitä huomiota. Monet ovat verranneet sitä aivastuksen tunteeseen. Se oli hirvittävän ahdistava kokemus, kun aloin nauramaan luokassa hallitsemattomasti ensimmäistä kertaa. Tulee sellainen paine, jonka vain haluaa päästää ulos. Monet yläasteen oppitunnit muuttuivat kamppailuksi naurunpyrähdystä vastaan. Miettikää nyt, juuri siinä iässä, jolloin teinien punakaartit keräävät kaikki porvalliset elementit aukiolle ja teloittavat. Sikäli pääsin helpolla, että olin vain kastiton koulussamme enkä saanut sen pahemmin turpaani. Kirkonkylän yläasteella riittää kyllä kylähulluja ja jumalan riivattuja, joten seurasta ei sinänsä ollut pulaa, vaikka olin vajaaälyistenkin hierarkiassa alimmalla oksalla.      

Kasvaa se mies räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta

Tic-liikehän ei itsessään ei ole vaarallinen, useimmiten ainakaan. Kaikki siihen liittyvä ahdistus on sosiaalista. Se, että tic-liikkeitä tulee julkisella paikalla, on jo oma ahdistuksen alalaji. Ne voivat kyllä tuntua ahdistavilta mutta siihen liittyy yleensä muu ahdistus. Lukiossa olin aivan valtavan ahdistunut, en pystynyt puremaan leukojanikaan yhteen ollessani alati niin jännittynyt. Silloin aloin tuntea painetta päässäni, joka purkautui välillä aivan vitunmoisena sanallisena törkynä tai vain puhtaana huutamisena, useimmiten nytkimisenä. Huutaminen oli ei ollut varsinaisesti tic-liike, koin ne tunteet vaan niin jumalattoman ahdistavina, että aloin huutaa. Äärimmäisyyksiin saakka itseensä käpertyvä ja keuhkojensa pohjasta huutava lukiolainen ei osannut viestiä oloaan omalle perheelleen, joka alkoi sekin pitää häntä kummajaisena, isänsä varsinkin. Äiti ei niinkään, olenhan saanut ahdistukseni häneltä ennakkoperintönä.

Totta kai sitä ensimmäisenä pitää jonkun mielisairauden puhkeamisen merkkinä, eikä lievän autistisuuden liitännäisilmiönä. Talossa oli kyllä jo yksi vankka kannerilaisen koulukunnan edustaja, miksei siis aspergerinkin? Tietysti koska talon pääautistin käytös oli niin normista poikkeavaa, etten pystynyt omalla nykimiselläni tuomaan mitään uutta siihen peliin, puhutaan siis kehitysvammaisesta autistista. Kyse on kuitenkin tyypistä, jolle tyhjänhuutaminen oli toinen luonto, kuin myös liian äänekkään kodin elektroniikan tuhoaminen ja esinahan julkinen venyttely ja yleinen aggressiivisuus. Ei, tasapäisyyden rima on asetettu kovin matalalle meidän perheyksikössä. Jos normatiivinen käytös on tuollaista, niin hankalahan sitä on nähdä itsensä poikkeavaksi. Toki osansa oli silläkin, että tämä kärsivä taiteilija mässäili yksinään omalla kärsimyksellään ja ei antanut muille lainkaan. Poikkeavaa käytöstä ei voida todeta, jos ei ole mihin verrata, ja sitä ei ole silloin kun viettää kaiken aikansa yksin.   

Pitkään epäilin, että minulla on paniikkihäiriö, ja rakensin omakuvaani sen ympärille. Ei se kuitenkaan sopinut taudinkuvaan, sillä se ahdistava paine, joka oli huutamalla purettava, kesti yleensä vain pari sekuntia ja toistui useasti päivässä. Paniikkikohtaus ei kestä paria sekuntia, tiedän sen mutta parempaa selitystä ei ollut. Tästä lähtökohdasta kävin pari kertaa psykologilla mutta se ei edennyt, ja lääkäri vain ehdotti nappeja, en halunnut.  

Lukiosta menin samassa putkessa suoraan yliopistoon, ja siinä samassa ahdistuneisuuteni hellitti, joten ajattelin päässeeni siitä lopullisesti eroon. Maalaistaajamassa eläminen kyllä tuotti suurimman osan ahdistuksestani mutta en, nykiminen oli läsnä ja töryn huutaminen. Kerrostaloasuminen toi omat erikoispiirteensä oireiluun, omakotitalon eristetyssä siivessä sai möykätä miten paljon halusi mutta kerrostalossa huutaminen tapaa kulkea patteria pitkin koko taloon. Huomaavaisesti yritin aina tarpeen tullen huutaa saatanani ja vittuni tyynyyn mutta erikoiset tapani ovat varotoimenpiteistäni huolimatta tulleet naapurienkin tietoon; viittä vaille syrjäytyneet amikset ilmeisesti parin neuvoa antavan rohkaisemina ryhtyivät huutamaan seinän läpi takaisin. 

Miten se sitten selvisi, jos mies nyhjää vain yksin eikä puhu asiasta kellekään. Kauan siinä menikin, yliopistossa hakeuduin lopulta psykologille kun silloinen tyttöystäväni (miten vitussa sillä on tyttöystävä) oli tarpeeksi saanut kritisoitua passiivista asennettani omiin ongelmiini, joilla oli suhteeseemme tulehduttava vaikutus. Kela-tuettuun terapiaan pääseminen on muuten semipitkä ja tarpeettoman raskasrakenteinen prosessi! Kahdella psykologilla piti käydä vuosi, ennen kuin pääsi siihen oikeaan terapiaan, toisaalta oma flegmaattinen asenteeni siihen hässäkkään saattoi olla mukana hidastamassa sitä. Sitten psykiatri tiesi sanoa, että olet assburger. Neuropsykiatrian laitoksella palikkatesteissä saatiin sama lopputulos. 

Ihmiset suhtautuvat vähän huonosti kaikkeen nykimiseen ja äkillisiin äänenpurkauksiin, siksi ne ovatkin niin ahdistavia niille, joilla on sellainen piirre. Lyhyesti esitän mistä tytsyni ei tykännyt:

• Pakonomainen venyttely
• Yleinen levottomuus
• Oudot ilmeet
• Oudot eleet
• Äkilliset naurunpyrskähdykset 
• Tanssimaiset liikkeet
• Yhtäkkisistä äänteistä 

Huutamistahan minä en harrasta kuin yksinäni, se ei ole sinänsä pakonomaista mutta kuten sanottua, tunne saattaa olla niin ahdistava, että tekee mieli huutaa. Muuten meni hyvin meillä mutta yllämainitut ja muut autistiset piirteeni hän laittoi yleisen kusipäisyyden piikkiin; hän ei ole mitenkään paha ihminen näin tehdessään, useat ihmiset ovat kommentoineet olemustani paskiaismaiseksi, ja eksentriset ihmiset ovat yleisen käsityksen mukaan huomiohuoria. Silloin en ollut vielä tietoinen piirteideni neurologisesta alkuperästä, joten en pystynyt vetoamaan siihen. Puolustauduin kyllä hyvin voimakkaasti, koska tiesin niiden olevan kuitenkin erottamaton osa itseäni. 

Teksti venyy vaan. Taidan katkaista tähän kun kellokin on tuon verran.